Helsingin Sanomat kirjoittaa taloussivuillaan 7. kesäkuuta 1980 seuraavasti:
Tervakoski. Vähän sen jälkeen kun Jukolan talo eteläisessä Hämeessä vuokrattiin nahkapeitturille tapahtui vastaavanlainen sopimus myös Janakkalan pitäjässä.
Talollinen Karl Siljander Eskola hyyräsi Nuutilan ruotusotamiehen torpan Napialan kylästä karvarimestari Salomon Waaralle viidenkympin vuotuista arenttia vastaan.
Kunnon karvarin toimilla on ollut menestystä; yritys täyttää näinä päivinä täydet sata vuotta maan vanhimpana yhtäjaksoisesti toimineena nahkatehtaana.
Napialan Nahkatehdasta johtaa nyt Salomonin pojanpoika Erkki Vaara. Neljäskin johtajapolvi saadaan aikanaan omasta talosta.
Napialassa ei ole koko sen historian aikana tyydytty pelkkään nahkavuotien muokkaamiseen nahkaksi, jatkojalostusta on harjoitettu kaikkina vuosikymmeninä. Alkuvaiheissa yritys tuotti jopa kenkiä ja saappaita, mutta jätti sitten jalkineiden teon toisille ja keskittyi valjaisiin. Nykyisin tuotevalikoimiin kuuluu erilaisten urheiluvälineiden lisäksi mm. kenneltarvikkeita, reppuja ja muuta nahkahihnoin varustettavaa tavaraa.
"Raaka-aine tulee yhdeksänkymmentäprosenttisesti ulkomailta, pääasiallisesti Australiasta ja Etelä-Amerikasta. Nahkana myymme pois vain parikymmentä prosenttia, loput jalostamme edelleen", kertoo Vaara.
Raakavuotia tehdas muokkaa jokaisena työpäivänä tonnin verran. Tälle vuodelle on budjetoitu 4,8 mmk:n liikevaihto. Töitä talo tarjoaa puolelle sadalle janakkalaiselle.
Suomi haaskaa siannahkansa.
Vaara pitää kansantaloudellisena vahinkona sitä, että meillä haaskataan jokainen miljoonista siannahkoista jätteiksi lautasenreunalle. Muualla maailmassa siannahka arvostetaan korkealle käsine- ja laukkumateriaalina. Sitä tuodaan jatkuvasti Suomeenkin ja hyvin kalliista hinnasta.
"Myös vuosittain kaadettujen 50 000 hirven nahkoista suuri osa tuhlataan. Ne on opittu arvioimaan vain seinäkoristeiksi, vaikka niistä saisi vaikka mitä, pukimiakin".
Napialaan muokattaviksi tuoduista hirven- ja peuranvuodista on suuri osa pilattu alkuvaiheessa. Nylkijät ovat taitamattomia tai sitten ruhoa on raahattu kivien ja kantojen yli niin, että se on ruhjoutunut pilalle.
Satulaseppä Olavi Alutoin työssään.
Vuotien jalostus käyttönahaksi ei ole vuosien saatossa muuttunut kovinkaan paljon. Niitä joudutaan parkitsemaan, kuivaamaan, venyttämään ja värjäämään kuten aina ennenkin.
"Oikeastaan vain käytetyt parkitsemisaineet ovat vaihtuneet: ennen parkinta tapahtui kotimaisilla pajun- tai kuusenkuoriparkeilla, nyt aineet ostetaan ulkomailta ja joukossa on paljon synteettisiä tuotteita", kertoo markkinointipäällikkö Markku Kotajärvi.
Käsiteltäväksi nahkurit ottavat kerralla 800-1000 kilon painoisen vuotaerän, postin. Siitä irroitetaan karvapeite kalkin avulla ja mahdolliset lihakerrokset kaavitaan nekin ennen parkitsemista.
Se puolestaan voi tapahtua joko kromi- eli mineraalimenetelmällä tai sitten kasvisuutos parkituksena käyttötavan mukaan. Kasvisuutokset - mimosat ja kastanjat - ostetaan ulkomailta. Suomesta saatavat kuoriparkit ovat niihin verrattuina perin laimeita.
"Aikoinaan parkin keruu merkiksi seudulla naisille ja lapsille jokakesäistä tienestiä. Ostimme kuivattua kuorta kuormakaupalla".
Nahkuri Kasper Tuhkio työssään.
Legendaarinen Salomon Waara.Kun yritys on koko historiansa ollut saman suvun hallussa, on sen arkistoihin jäänyt poikkeuksellisen paljon hauskaa tietoa vanhoilta ajoilta.
Perustaja-Salomon on kaikesta päätellen ollut melkoinen legenda eläessään. Erityisesti muistetaan hänen joka kesä työväelleen pitämänsä Salomonin päivät, joihin kuului niin torvisoittoa kuin miestä väkevämpää.
Väkevyyttä arvostettiin myös hihassa, - jos joku miehistä pystyi voittamaan ukon väkikartun vedossa, sai hän siitä jopa markan palkinnoksi.
Satakiloisen, valkopartaisen tehtailjan pankissakäynnit parivaljakolla Hämeenlinnassa oli myös rituaali. Perillä käytiin aina Seurahuoneella, tulomatkaan kuului laulu Poika oli Pohjan Torniosta ...
(Waara oli todella sieltä kotoisin, mutta ammattioppia etsiessään oli ajautunut etelään).
Tuotekehittely on tulevaisuutta.
Hevoskannan romahdettua Napialassa on liu´uttu valjaista joustavasti muihin nahkatuotteisiin. Kotajärvi uskoo, että tulevaisuutta leimaa paljolti erikoistuminen erikoisurheilulajien vaatimiin tarvikkeisiin.
Jo nyt ampujat, suunnistajat, kennel- ja raviväki on mukana kehittämässä tarvitsemiaan tuotteita. Eräretkeilijät ovat saaneet mieleiset reput, polkupyöräväki sivulaukkunsa.
"Aiomme jatkaa tällä tiellä edelleen. Kokemuksien mukaan olemme voineet korvata hyvinkin monella alalla tuontia ja sehän on kaikki kotiinpäin".
Seitsemäntenä kesäkuuta vuotarummut eivät pyöri Napialassa, mutta sensijaan kuuluupa puistosta jälleen kerran jokseenkin reipasta torvisoittoa. Perinteet velvoittavat. Jyrki Maunula HS.
_________________________________________
Ketä siellä Jukolan talossa asuikaan ... vuotarummut hiljenivät juhlan kunniaksi ...
...jäin ihmettelemään, mitä sitten tarkoittaa sana arenti, onpa sitten ihan Oululaisittain ...
Sata vuotta tuli Napialan Nahkatehtaalle täyteen 7. kesäkuuta 1980; tehtaan johdossa oli silloin Salomonin pojanpoika Erkki Vaara. Ehkä silloin oli jo aavistus siitä kuinka keinokuidut ja muoviperäiset materiaalit olivat tulossa kovaa vauhtia valtaamaan perinteistä nahka-alaa edullisuudellaan, kestävyydellään ja käytettävyydellään. Samoin kuin esimerkiksi perinteisten nahkarukkasten teko kotimaassa ei ole kannattanut enää useaan vuosikymmeneen. Nahalla on kuitenkin edelleen monissa tuotteissa kuitenkin voittamaton etu: se on tyylikäs, patinoituu käyttäjänsä mukaan ja käyttöarvo vain lisääntyy. Ja aina kannattaa tietenkin suosia kotimaista valmistetta mikäli se on vain mahdollista - nahastakin tehdään edelleen hyviä tuotteita. - Mikä on muuten sinun mielestäsi hyvä nahkatuote tai tuotteena parempi nahkaisena?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti