torstai 24. helmikuuta 2011

Tervakosken kirjakauppa 25 vuotta



Kai Vaara osti August Walarilta Tervakosken kirjakaupan vuonna 1959. Itse August Walari oli jo ryhtynyt 30 vuotta aikaisemmin vuonna 1929 kirjakauppiaaksi Turengissa ja ilmeisesti partiotoiminta oli hänellä niin sydämessään että toisesta kirjakaupasta saattoi hyvinkin luopua. Kirjakauppa vietti 25-vuotisjuhliaan 31.elokuuta 1984 kahvitarjoilulla. Miten Kai Vaara sitten ryhtyi juuri kirjakauppiaaksi? Kai oli kouluttautunut markkinointimerkonomiksi Suomen Liikemiesten kauppaopistossa Helsingissä 50-luvun alussa, hän luki paljon ja oli kirjojen, lukemisen ystävä ja ajatteli, että hän voisi hyvinkin pitää kotikunnassaan kirja- ja paperikauppaa. August Walari myi Tervakosken liikkeen ja siitä lähti Kai Vaaran melko pitkäksi ehtinyt kirjakauppiaan ura. Tervakosken kirjakauppa ehti täyttää 30 vuottakin. Kai Vaaran kotona  kirjahylly oli hyllymetreittäin täynnä kustantajien arvostelukappaleita ja ensipainoksia. Esimerkiksi Mika Waltarin tuotannosta oli hänellä arvokkaita ensipainoksia.

Pyynikin Nahkatehdas 1933


Pyynikin nahkatehdas 1933. Kuva: Marta Vaara.

Marta Vaaran s. Göranssonin ottama valokuva Pyynikin nahkatehtaasta 1933, jonka Oskari Waara oli antanut suurennuttaa. Kuvassa etualalla Martan vanhempi Erkki-poika, josta muuten tuli tasan 20 vuotta myöhemmin vuonna 1953 Napialan Nahkatehtaan toimitusjohtaja ja pääomistaja äitinsä Marta Vaaran luopuessa osakkeistaan poikansa hyväksi myymällä osakkeet hänelle - takana vasemmalla näkyy Nahkatehdas Attilan uusi omistaja, nahkatehtailija, nahkuri Oskari Waara ja herra Matuseck, ilmeisesti tehtaan työjohtoon kuuluva henkilö. Tehtaan seinässä  lukee vielä yrityksen aikaisempi nimi eli Nahkatehdas Attila. Marta on lähettänyt kortin Holger-veljelleen Saksaan, jossa Hokki oli insinööriharjoittelijana sinä kesänä. Kirjassa 1930-luvun lama teollisuuskaupungissa tutkija Jarmo Peltola kirjoittaa asiantuntevasti myös nahkateollisuuden vaiheista Tampereen aluella. Oskari Waara lähti rohkeasti yrittämään nahkateollisuutta 1933 Pyynikin Nahkatehtaassa mutta ilmeisemmin 30-kuvun laman merkit olivat heikentäneet voimakkaasti nahkatuotteiden kysyntää, joten Oskari päätti jo 1937 luopua tehtaasta. Tehtaansa hän myi silloin Pirkanmaan Nahka Oy:lle. 

Ahvenanmaalaisia maisemapostikortteja 1950-luvulta


Lemströmin kanava Ahvenanmaalla. Kuva: O. T. Beckman, Mariehamn

Vielä 1950-luvulla ja pitkälle 60-luvullekin postikortit olivat mustavalkoisia ja vieläpä aitoja valokuvasuurennoksia kuten oheinen Lemströmin kanavaa kuvaava postikortti. Kanavaa purjehtii juuri Regina-niminen alus. Lemströmin kanava rakennettiin jo 1880-luvulla helpottamaan vesireittiä Maarianhaminan itäsatamasta Ahvenanmaan sisämerelle.

Önningeby lähellä Maarianhaminaa Jomalassa. Kuva: O. T. Beckman, Mariehamn

Maataloudesta tunnettu Önningeby sijaitsee 5 km päässä Maarianhaminasta.  Önnigebyn taiteilijasiirtokunta vaikutti 1800- ja 1900-luvun vaihtessa taidemaalari Victor Westerholmin johdolla. Oliko ryhmässä myös mukana kirkkoherra, harrastelijamaalari Erik August Göransson, saattoipa ollakin. Postikortin mukainen tuulimylly kuului vielä 50-luvulla melkein joka ahvenanmaalaisen maatalon pihapiiriin. Kortissa muuten lukee: Äkta fotografi.

Bron över Färjsundet. Foto: Ekholm, Åbo.

Bron över Färjsundet sijaitsee mentäessä Finströmistä Saltvikin suuntaan ja vaikkapa Kastelholman linnaan. 1937 rakennetulle sillalle on nyttemmin asennettu valaisinpylväät ja siltaa on muutenkin kunnostettu. 

Kastelholms slottsruin, Åland
Liewendahls Bokhandel & Förlag, Mariehamn

Kastelholman linnan aluetta ei enää kutsuta raunioksi, sen kunnostaminen on jatkunut 1950-luvun jälkeen yhtäjaksoisesti vuosikymmeniä nykyiseen kuntoonsa ja se on nykyään kiinnostava ahvenanmaalainen nähtävyys.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Savonlinna - Casino kesällä 1972



Liukon perheen kesänviettoa 1972. Hilja Liukko sai syntymäpäivälahjakseen muutaman virkistys- ja hemmottelupäivän Savonlinnan Casinolla. Kaitafilmillä esiintyvät mm. Hilja Liukko ja lapsensa Eini Liukko-Vaara miehensä Kai Vaaran ja Satu-tyttärensä kanssa, siskonsa Raija Hämäläinen ja veljensä Ilmari Liukko perheineen. Filmillä nähdään myös tervakoskelainen opettaja ja persoona Yrjö Haltila vaimoineen ja virolainen oopperalaulaja Teo Maiste.

Amiraalivene Ilmarinen


Amiraalivene Ilmarisen kunnostamisesta  on vastannut kouluttaja 
Juha Rautavaara ja projektin suojelijana toimi Pertti Arajärvi.

Panssarilaiva Ilmarisen amiraalivene löytyi 2000-luvun alussa melkein sattumalta eräältä pohjanmaalaiselta takapihalta hyvinkin umpilahonneena, jopa lähes tuhoutuneena. Vuosien ulkosäilytys taivasalla ei voinut tehdä veneelle hyvää. 11 metriä pitkälle ja 2,5 metriä leveälle veneelle haaveiltiin kuitenkin  mahdollisuutta tulla kunnostetuksi ja jopa merikelpoiseksi PR-käyttöön soveltuvaksi veneeksi. Veneen kunnostusprojekti päätyi Sovinto ry:lle, joka aloitti veneen kunnostuksen syksyllä 2004. Veneen kylkilaudoitus oli erittäin pahoin rapistunut ja se päätettiin pääosin uusia. Veneen kolmesta osasta muodostunut köli uusittiin. Alkuperäistä veneestä ei tainnut juuri jäädä jäljelle kuin selkälauta, johon uusi köli kiinnitettiin, tosin kylläkin osa kylki- ja pohjalaudoista oli päätetty jättää alkuperäiseen käyttöönsä. Veneen kaaaripuut uusittiin kokonaisuudessaan samoin koko kajuuttarakennelma rakennettiin täysin uusiksi vanhojen valokuvien perusteella. Veneen alkuperäisiä piirustuksi ei tiettävästi ole löydetty. Kaiken lisäksi vene sai uuden meridieselin siinä toivossa, että se joskus valmistuttuaan pääsisi merille omaan elementtiinsä. Edustuskelpoista alusta amiraaliveneestä ei kuitenkaan tullut; se laskettiin kesäkuun alussa  2007 kunniakkaasti veteen ja uudelle neitsytmatkalleen mutta pian sen jälkeen vene telakoitiin ja on siirtynyt jo muutama vuosi sitten turkulaisen Forum Marinum- merimuseon näyttelyesineeksi. Vasta neitsytmatkalla pystyttiin havaitsemaan, että potkuriakseli ei pyöri tasaisesti ja värisee. Vanhojen kylkilautojen väri ja kunto poikkesi uusista huomattavasti,  joten vesirajan alapuolinen osa päätettiin päällystää lasikuidulla ja maalata vihreäksi. Miten lasikuitu ja vuosikymmeniä vanha puu suhtautuu toisiinsa? Huonosti, lasikuitu ei kestä minkäänlaisia rasituksia ilman että sen pinta repeää. Nyt viimeistään oli selvää, että merikelpoista alusta ei vanhasta amiraaliveneestä saada. Olisiko mahdollisesti kannattanut ottaa jokin merimuseo jo alusta saakka yhteistyökumppaniksi entisöintityölle? Olisiko vene kannattanut säilyttää siinä kunnossa kuin se löytyi, eräänlaisena argeologisena kappaleena muistona osana Suomen merihistoriaa? Loistokasta tulevaisuutta sille ei kuitenkaan tullut kuten alunperin oli suunniteltu. Mutta amiraalivene saa Turussa Suomen hienoimmassa merimuseossa arvoisensa säilytyspaikan, jossa sitä voi käydä tutkimassa ja ihailemassa - muistella minkälaisia amiraalimatkoja sillä onkaan 1930-luvulla ja 40-luvun alussa tehty.

Suomen Joutsenen II matkalla 1932 - 1933


Ciudad de Montevideo.

Harald Göransson oli mukana koululaiva Suomen Joutsenen II matkalla maailman ympäri lokakuusta 1932 huhtikuulle 1933. Yksi pysähdyspaikkoja Etelä-Amerikassa oli Atlantin rannikolla Rio de la Plata-lahdessa Uruguayn pääkaupunki Montevideo, jossa se on oheisessa ilmapostikorttivalokuvassa kuvattuna jo silloin melkoisena miljoonakaupunkina. Harald on ostanut postikortin kaupunkikierroksellaan lähettämättä sitä kenellekään. Näin se on säilynyt nyt tässäkin esiteltäväksi.